en oo muuten vieläkään ostanu sitä mattoveistä, vaikka monta kertaa on tehny mieli. enkä oo hypänny sillalta enkä jääny auton alle, en oo myöskään vetäny särkylääkkeitä sekasin viinan kanssa enkä puhunu kenellekään mistään mitään.

haluisin vaan kuolla. tänään on ruokavalioon kuulunu maissilastut, toffifeet ja pepsi max, katotaan jos huomenna söis jotain oikeetakin. vissiin oksettaa tää oikean ruuan puute, kun koko ajan tekis mieli antaa sen kaiken vähänkin tulla vatsasta ylös. eräs kaveri kävi tänään ja sai mut nauramaan, vaikka mielessä kolkutteli kun jäin aamulla sänkyyn yksin itkemään ja melkein myöhästyin terapiasta. sielläkään en maininnut sanallakaan mistään oikeesti merkitsevästä.

eihän tässä oo mitään järkeekään, sattuu tai jos ei satu niin ahdistaa. en tiiä onko kaikki mitä tunnen oikeesti olemassa vai onko mun keho oikeasti näin sekasin, enkä tiiä valehtelenko vaan itelleni vai kaikille muillekin kun väitän olevani koulukunnoton. enkä ees kerro mikä yöllä liikkuu mielessä ja miten oikeastaan valvottaminen on vaan itsetuhon vaikeasti tunnistettavampi muoto.

kaipaisin kai että joku vastais ja sanois että ei se mitään, me järjestetään kaikki ja ottais kädestä ja järjestäis kaiken. kyllä mä tiedän ettei se mene niin. jo ihan sen takia että jos sanon mitään tälläseen viittaavaakaan niin Poika hiljenee ja katsoo pois ja ystävät sanoo vaan että ethän tee niin. entä jos teen. onko sillä mitään väliä.

ja sit kun olin tämän julkaissut ja suunnitellut säälittävää kapuamista nukkumaan luen Ranskan terrori-iskuista ja tunnen oloni vain huonommaksi. miksi valitan turhasta kun maailmassa on isompia ja vakavampia ongelmia.
kuulostaa nyt ehkä kliseiseltä, mutta toivon voimia niille ihmisille siellä. miksi ihmiset tekee hirveitä asioita (ja vielä saattaa viattomia ihmisiä sen kautta syrjinnän ja kiusaamisen ja kaiken muun pahan keskelle).

en uskalla mennä nukkumaan ja haluan vaan kainaloon ja itkettää paha maailma vaikka eihän mulla täällä ole hätää. kai.