pitäis ottaa kouluun yhteyttä, vaikka oon varma etten jaksa niin paljoa kun mitä siellä pitäis jaksaa. pelkään mennä sinne, en halua nähdä niitä ihmisiä, en halua kuunnella selitystä siitä, miten pitää vaan jaksaa yrittää. entä jos ei jaksa. mitäs sitten.

äiti tais viimein tajuta että oon oikeesti väsyny yrittämään mitään uutta. noista lääkkeistä ei nyt selkeesti kuitenkaan oo mitään hyötyä, ainakaan ei tunnu siltä. pitäis varmaan kokeilumielessä jättää ne pois hetkeks ja kattoa tulisko siitä joku retkahdus. lääkäri tuskin arvostais, mutta mua ei hirveästi enää kiinnosta sen mielipiteet. ei enää sen jälkeen, kun se yritti tunkea mulle mielialaa tasaavia ja lisää keskusteluapua (vaikka mulla on terapeutti, johon rouva lääkäri ei vaivaudu ottamaan yhteyttä ja kysymään siltä, mitä mieltä se on mun voinnista), josta oli kerran puhetta ja sanoin suoraan ei. silti yhtäkkiä joku nainen vaan yritti saada mua kiinni ja pakottaa mua tapaamaan se.

en usko että kenellekään polilla on enää mulle mitään annettavaa. se paska on nähty jo. ne ei osaa kun heitellä mua ihmiseltä toiselle ja ketään ei kiinnosta auttaa mua tolleen loppujen lopuks. kunhan mut saatais mahdollisimman nopeasti pois nurkista pyörimästä.

löysin ainoon mattoveitsen, jota en ollu heittäny pois.

sunnuntaina pääsin kymmeneltä ylös sängystä. iltakymmeneltä.