mun on niin vaikee olla. asiat on lähteny käsistä jo kauan aikaa sitten ja en tiedä miten oon pysyny erossa teristä ja lääkkeistä. ehkä siks etten onnistuis siinäkään kuitenkaan ja oon väsyny epäonnistumaan kaikessa. helpompi olla yrittämättä.

en osaa auttaa enää ketään ja kaikki vastoinkäymiset tuntuu liian suurilta. silmäluomien alla nään verivanoja ja köysiä mutta vielä ne pysyy vaan siellä vaikka joskus tuntuu että ne käy toteen vaikka en tekiskään mitään. perjantaina panikoin ruokavälkällä luokan lattialla ja meinasin oksentaa. nyt mun kurkkua kirvelee ja tuntuu ettei henki kulje ja yritän olla itkemättä. veli ja sen tyttöystävä on tulossa syömään eikä niiden tarvii tietää. ei kenenkään tarviis.

satutan seittiä ja Poikaa pelkällä olemisellani mutta satuttaisin vaikka en oiskaan. Pojasta tuntuu etten mä välitä tai rakasta, oon epäonnistunu siinäkin enkä tiedä mitä tehdä ja mä en vaan jaksa enää. oon silti liian heikko hakemaan apua enkä osaa selittää tätä oloa kenellekään.

sähköpianosta saa sekavia ääniä. vähän niinkuin mä.