miksei kukaan usko, kun mä sanon etten selviä koulusta?

oon sanonu sen helvetin monelle ihmiselle, helvetin monta kertaa. miks vastaus on aina "no et sä voi vielä tietää, kyllä se varmasti menee hyvin" tai "uskoisit nyt itsees, sähän oot tosi hyvässä kunnossa!"

ai oon vai? miks sitten itkin eilen puoltoista tuntia Pojalle puhelimessa etten vaan kestä? miks panikoin ja tuijotin kirjahyllyä ja hoin vaan etten pysty? oon hyvässä kunnossa, niinkö? niinkö te sanoitte?

tietysti vaihtoehtona ois kertoa miten mulla oikeasti menee, mutta mä en halua. mun lääkärin tapaista ois ohittaa se jollakin "se kuuluu tohon sun sairauteen" kommentilla tai sanoa vaan että ylireagoin taas.  mitä väliä vaikka se kuuluis mun sairauteen? mihin sairauteen? mulla lukee edelleen tietokannassa diagnoosina masennus, vaikka mulle on jo sanottu että tää tuskin on sitä. siellä lukee myös paniikkihäiriö, vaikka mulle on sanottu, ettei mun kohtaukset oletettavasti liity millään tasolla paniikkihäiriöön. mä en halua puhua tästä kenellekään, joka ohittaa sen, ja musta tuntuu että se ohitetaan niin kauan, että mut löydetään joko parvisänkyyni hirttäytyneenä tai tajuttomana yliannostuksen vuoks tai ranteet ja muutamat muut valtimot auki silvottuina. vähintäänkin mussa pitää olla niin isoja haavoja, että ne pitää tikata, ja mielellään joku jänne tai vastaava katkenneena. mun täytyy murtaa joku ruumiinosani, hypätä kalliolta, tehdä jotain, että mun olo otettais tosissaan. ei se, että mä puhun siitä, riitä. pitää tapahtua jotain, että ne uskoo, etten vaan yritä luikertaa koulunkäynnistä, vaan että mua oikeesti helvetti kauhistuttaa ja pelottaa koulu, koulun aula, ihmiset, äänet, tuoksut. että oon kauhusta kankeena ja valmis melkeen mihin vaan, ettei mun tarvii mennä sinne epäonnistumaan. taas.

jos Poikaa ei olis, en epäröis hetkeäkään toteuttaa joku noista, tai mielellään kaikki kerralla. haluisin kuitenkin että sillä on paikka mihin mennä, sitten kun mä teen sen. nyt sillä ei oo, ja se tarvii sen. sitten.