ajatukset on harmaata, punasta ja korkeita paikkoja. en hallitse itteeni ja oon vitun yllättyny etten oo jo täynnä haavoja. kaipa se vaikuttaa että tällä hetkellä oon kipee ja köhin keuhkojani ulos ja lattialta nouseminen on liian vaikeeta.

pienimmät arvet haalistuvat ja vaikka isommat eivät katoa ehkä vuosiin, alkaa silti olla alaston olo.

oon epätoivoinen säälittävä huomiohuora, mulla ei oo oikeutta olla vihanen, koskaan en oo oikeenlainen ja oikeastaan kaipaan vaan pois täältä.

 

sit kuitenkaan en koskaan lähe vaikka uhkailen, ja olostani tulee vielä huomiohuorempi. tahtoisin vaan että joku oikeesti ymmärtäis ja jotakuta kiinnostais auttaa, mutta kaikista suunnista tuntuu tulevan aina vaan paskaa niskaan. joko en puhu tai sitten puhun liikaa. mikä on hyvä ja sopiva, kertokaa se mulle. alan olla sekava puheissani ja musta tuntuu että jos joku ei tule väliin niin valun kohta verta ja tiiän että jos alotan en lopeta. luulin olevani yli siitä paskasta mutten selkeesti oo ja oikeestaan tahon vaan oppia viiltämään syvempään, kanavoimaan vihani kunnolla itteeni, hankkimaan verenhukan ja tilanteen jossa jonkun on pakko auttaa koska mulla on joku oikeasti paha fyysinen vamma. henkisiin ongelmiin kun en selkeesti saa apua ennenkuin tuhoan kehoani niin että sen joku jopa huomaa.

saan kanssa nykyään hallitsemattomia raivonpuuskia ja heittelen tavaroita ja itken ja hyperventiloin, ja mun pitäis mennä kertomaan mun lääkärille että se on kusipää ja idiootti ja vois mennä jollekin suomen kielen kurssille kun sana "ei" ei oo hallussa. pelkään vaan että multa sumenee sillon ja teen jotain oikeesti vakavaa niin että päädyn rauhottaviin osastolle miettimään että mitä vittua tulikaan tällä kertaa tehtyä. mulla vaan on kerrankin mukavia suunnitelmia kesäksi enkä todellakaan halua niitä perua sen takia, että makaan lääkepöllyissä muiden ihmisten armoilla.

sitten mulla on sekin salaisuus johon liittyy kaikkea kivaa jota en voi kertoa koska Poika ja S ja muutama muu lukee tätä ja niiden ei tarvii tietää. kenenkään ei tarvii mutta oon paska pitämään omia salaisuuksiani omana tietonani. haluisin kertoa sen vaan jollekulle oikeesti että joku vois sanoa ei, mutta ei mulla oo ketään jolle kertoa. pelkään liikaa ihmisten reaktioita ja sitä mitä kaikkea ne keksii mulle tehdä jos ne tietäis ja mä en oikeestaan tiedä tää on aika vitun sekavaa.

oon miettiny myös sitä että tässä blogissa ei oo mitään vitun ideaa koska kukaan ei kommentoi ikinä mitään ja mä alotin blogin pitämisen koska päiväkirja ei vastaa ja tarviin jonkun joka huomaa että mulla on paha olla silloinkin, kun ympärillä oleville ihmisille sitä saa vääntää rautalangasta. jos ei ees puhuta siitä että oikeestaan en osaa puhua, osaan vaan kirjottaa ja painaa CD-soittimen play-nappia, että se voi kertoa miltä musta tuntuu.

just nyt mun päässä surisee ja vituttaa koska unohdin laittaa lasit päähän ja ihoa kihelmöi koska raavin mutta se ei ole tarpeeks mitään. otan varmaan lääkkeet ja meen nukkumaan ja yritän muistaa että mulle yritetään väittää että musta välitetään.

oon aina ollu helposti kusetettavissa, kyllähän sen huomaa.