mun lääkkeet oikeesti vaikuttaa ja mulla on energiaa tehdä asioita. tää on outoa ja samalla pelottavaa. pelkään että menetän kaiken jos uskallan päästää niistä pahoista ajatuksista irti, että ketään ei kiinnostakaan kun pärjäänkin yhtäkkiä omillani. pelkään että muutun liikaa. että Poikakaan ei enää rakasta mua sitten.

äsken pudotin leipoessani lasin maahan. se meni rikki, tietenkin, ja joku niistä viils vahingossa mun sormeen haavan. poimiessani niitä sirpaleita lattialta (ja hokiessani "ei se mitään se on vaan lasi, älä itke, ei hätää, lasi vaan, yks lasi, sä et kuole, ei niin paha, et epäonnistunu, kaikille käy näin, hengitä syvään, ei se mitään...") oisin halunnu ottaa niistä jonkun ja viiltää lisää. meinasin jo mutta sitten keräsin ne kaikki samaan muovipussiin odottamaan lasinkeräykseen viemistä.

ex-rakas on alkanu kysellä mun perään taas. meidän yhteinen kaveri tuli sanomaan mulle eilen, että varo, se saattaa kohta tulla puhumaan sulle. että sitä kiinnostaa mitä mä teen ja missä oon ja kenen kanssa, seurustelenko mä tai jotain.
"seurustelee, sen jätkän kanssa edelleen"
"tiiätkö, se on se ongelma"

vaikuttaa siltä että se haluais mut takasin, mutta mulla on Poika nyt. enkä mä haluais palata muutenkaan siihen elämään, jossa mä oon väärä ja teen väärin kaiken. että oon väärä kun en halua koskea sitä enkä varsinkaan halua että se koskee mua mutta se koskee silti.

ne muistot mistä oikeasti luulin jo päässeeni yli palaa takasin ja hetken on hankalampi hengittää.