se että kädessä on vanhat arvet on joillekin ongelma koska ne on siinä mutta alkaa tuntua että ongelma mulle on se että ne on niin vanhoja. ne katoaa. oon taas luvannu lähteä riparille isoseks ja oikeestaan en vaan jaksais olla niin saatanan ilonen ja elämääni tyytyväinen viikkoa putkeen.

Poika ei vastaa viesteihin. välillä mua raivostuttaa että miks mun ahdistuksen aiheet on niin pieniä, vastaamattomia tekstareita ja myöhässä tulevia luokkalaisia. miksei ne vois olla isoa ja oikeesti tärkeetä, jotain sellasta mihin muutkin vois samaistua ja joku ymmärtäis mitä niin kauheeta niissä on.

itkettää ja väsyttää ja raivostuttaa. on yksinäistä, kaverit on baareissa tai ne pelaa kotona. mä en halua baariin enkä mä osaa pelata, en osaa mitään muuta kun olla läski ja ruma.

ajatukset on just niin katkonaisia kuin tää teksti, en kykene keskittymään. terapeutti sanoo että mun pitäis miettiä joskus terapioiden välillä mitä siellä on puhuttu. muuten ihan helvetin hyvä idea, mutta mä en muista viittä minuuttia pidempään asioita ellen kirjota niitä ylös. yleensä en kirjota. unohtaminen tuntuu hyvältä. osaisinpa mä unohtaa paljon muutakin.

me ollaan seurusteltu Pojan kanssa kohta kaks ja puol vuotta.

oon miettiny millon musta alko tulla näin jakautunu. tänään oon tätä ja huomenna tota, ei mitään yhtymäkohtaa, ei mitään samaa. usein mä koulussa mietin miks tää tilanne tuntuu siltä että katon sitä ulkoapäin, miksi musta tuntuu että oon omassa keskustelussani sivustakatsoja. oon alkanu ajatella miltä näytän muiden silmiin, oon alkanu katsoa itseäni mielessäni ulkoapäin.

pitäis tehdä koulujuttuja mutta eipä niistä taida tänäänkään tulla mitään.