en oo taas vuoteen julkaissut mitään
enkä usko että täällä on ketään joka lukee

hei sinulle, joka luet

on ollut paljon kaikkea hyvää ja kaunista
olen luullut olevani onnellinen
tänään ei tunnu siltä

pitkästä aikaa tahtoisin viillellä ja
tappaa itseni mahdollisimman kivuttomasti

kyyneleet kuivuu poskille kun ei enää jaksa edes itkeä

haluaisin uusia ystäviä mutta
tiedän että roikuntarraan kiinni niin herkästi

ei mua jaksa
olen yksin ja valvon vaikka olisi jo aika unen

olen niin väsynyt etten tiedä miksi enää nukkuisin
 

valvon myöhään
niin myöhään että tulen sekavaksi

vihaan ja rakastan elämää samaan aikaan
pyrin kohti unelmiani hiljaa

olen kai parantumassa
mutta tuskin koskaan täysin eheäksi tulen

aamuyöllä olen elossa
juon teetä parvekkeella katson auringonnousua

olen aika loppu mutta enkös minä hoe sitä aina. ikkunasta katsoessani nään vaan räntäsateen ja kylmyyden, kietoudun tiukemmin peittoon. yritän tietoisesti unohtaa että minun pitäisi olla jo matkalla kouluun.

hymyilen vähän kun Poika kömpii peiton alle ja painaa jääkylmät varpaansa kiinni sääriini. on paljon helpompaa unohtaa.

on kevät ja tunnen riittämättömyyttä
pitäisi ehtiä ja jaksaa
ja tuntuu etten pysty kumpaakaan

kannan mukanani pelkoa että joku aamu en herää
en muuten mutta en haluaisi Pojan kantavan suruaan yksin

täytän tyhjiötäni pienillä karvaisilla tassuilla ja kosteilla nenillä
koska vaikken mitään jaksa niin niitä jaksan kuitenkin