tietääkö joku sen tunteen, kun joinakin hetkinä luulee selviävänsä, ja sitten joku tulee ja painaa pääsi pinnan alle?

en tiiä mitä teen elämälläni. en oo pahasti vammautunu eikä oikeestaan mikään näy päälle päin. kävelen vaan kepin kanssa ja ärsytän ihmisiä pyytämällä päästä istumaan.

ehkä se saa mut toivomaan, että voisin kertoa kaikille, miltä tää tuntuu. haluaisin huutaa ja raivota, haluaisin puhua ajankohtaisissa ohjelmissa siitä, että mitä on kun sattuu. eikä muhun edes satu paljon. entä ne, joihin oikeasti sattuu koko ajan sietämättömästi? miten ne pärjää? kun mä en pärjää edes tällaisen olon kanssa, niin miten joku voi pärjätä kun kipu viiltää läpi hermoratojen vuosien ja vuosikymmenien ajan? en tiiä. tuntuu tyhmältä. ahdistaa. masentaa. tuntuu, ettei mun kipu oo minkään arvoista, koska en istu pyörätuolissa tai makaa sairaalan moottorisängyssä. mä vaan istun ja valitan. kävelen ja itken. iltaisin tuijotan tyhjää ja yritän osoittaa tietokonetta, että voisin kirjoittaa Pojalle, mitä nyt on tapahtumassa.

mä olen tulossa hulluksi, siltä musta tuntuu. en löydä mistään enää mitään positiivista, näen vaan asioita mitä en voi tehdä. tää on muuttanu mun elämää aivan liikaa, eikä todellakaan parempaan suuntaan. haluan vaan itkeä, haluaisin itkeä nytkin.

eniten kaipaan sitä juttelukaveria. jotakuta, joka tietää mitä krooninen kipu on. tällä hetkellä kaikki vain arvailee, miten se mielenterveyteen saattaa vaikuttaa. mielenterveyteen, jota mulla ei lähtökohtasestikaan hirveesti ollu.

mitä mä teen? kertokaa se mulle joku. mitä mä elämälläni teen, että mä pärjään, että mustakin kasvaa lähtökohtaisesti hyvä aikuinen, itsenäinen ihminen? haluun vaan tavallisen elämän. kivuttoman elämän. onnelisen elämän. mut en mä osaa olla onnellinen. enkä ehkä koskaan oo kivuton. oon vaan parka ja säälittävä, ikävä ja valittava, liian perfektionistinen ja liian korkealle kurottava.

 

haluaisin vaan että joku tietäis. haluaisin vaan että joku ymmärtäis. mä yritän kertoo ja puhuu ja kaikki on varmasti ihan vitun kyllästyneitä muhun ja mun valitukseen, mutta musta tuntuu ettei kukaan tajua. että mä oon yksin. että tarviin jotain apua, mutta en tiedä mitä. psykiatrinen on vaan sekoittanut mun asiat, samoin koulu (yritin hakea apua ja kaikki mitä sain oli käsky syödä D-vitamiinia. tuskinpa se tähän auttaa).

en mä oikeasti tiedä mitä enää selitän. jutelkaa mulle joku. kertokaa että ootte siellä. mä en tiedä missä mä oon ja oon tulossa pikkuhiljaa hulluksi.