en jaksa (kuka yllättyi käsi pystyyn) mitään, kun tuun koulusta valahdan eteisen lattialle ja pidän koiraa sylissä niin kauan kunnes se hermostuu ja pyristelee vapaaksi ja jään siihen yksin istumaan. sitten vietän siinä vartin tai kaksi tuntia, raahaudun ehkä kymmenen metriä olohuoneen sohvalle ja kaadun siihen pyörtymäisilläni. oon niin väsynyt kun pääsen kotiin että taju meinaa lähteä, toisinaan se alkaa jo bussissa. silti pitää lenkittää koira ja siivota ja laittaa ruokaa ja illalla en saa unta kun ahdistaa.

täytän tässä joskus eilen huomenna tai viikon päästä turhia vuosia taas, mietin miten mun piti olla kuollut ennen tätä päivää ja miks en ookkaan. mun piti olla laihempi, mutta en selkeesti oo ja pääasiassa häpeän itseni maanrakoon, koska oikeasti paino vaan lisääntyy. huomenna tiiän kuinka paljon kun on vaakapäivä koska porukat lähtee niin aikasin töihin ja minä en. tiiän tosin että meidän vaa'assa on skaalaus perseellään ja luultavasti se näyttää liian vähän, mutta ainakin oon sitten onnellinen kun luulen etten oiskaan lihonu niin hirveesti.

Pojan kanssa ei olla pääasiassa muuta tehty kun riidelty ja tiiän että ällötän sitä läskeineni ihan vitusti. ketäpä en ällöttäis. pelkään ettei se syö ja pelkään että se viedään multa pois ja pelkään että joku päivä väsyneenävihasenavalmiinakuolemaan sanon sille oikeasti että sen pitää lähteä mun elämästä. mä en tarkottais sitä kuitenkaan. en vaan kestä itteeni niin miks kukaan muukaan kestäis.

pääasiassa mua naurattaa miten huono musta on tullu pitämään yllä sosiaalisia kontakteja. miten mulla ees on jotain kavereita enää.